Teatterin merkityksestä: jälkipohdintaa Kuka meit tääl muka kuuntelee -tilaisuudesta

(Kuva: Krista Mäkinen)

Toissa maanantaina 9.3.2015 Elinpiirejä – esitys Kontulan nuorista nähtiin näillä näkymin viimeisen kerran. Iltapäivän rupeamaan ei kuulunut pelkästään esitys, vaan sen yhteyteen Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle oli järjestetty myös Kuka meit tääl muka kuuntelee? -paneeli ja keskustelutilaisuus nuorten vaikuttamismahdollisuuksista yhteiskunnassa. Panelisteiksi oli kutsuttu valtiosihteeri Kari Anttila, Helsingin nuorisotoimenjohtaja Tommi Laitio, Nuori Kulttuuri -säätiön toiminnanjohtaja Panu Mäenpää, Nuorisotutkimusverkoston tutkija VTT Sofia Laine sekä Helsingin nuorten vaikuttamiskanava Ruudin ydinryhmästä Eetu Vienonen ja Kasper Olenius. Juontajana ja keskustelun vetäjänä toimi itsekin Kontulassa kasvanut rap-artisti Hassan Maikal. Keskustelu oli vilkasta ja yleisöpuheenvuoroja jaettiin tiuhaan.

Elinpiirejä päättyy kohtaukseen, jossa esiintyjät ojentavat mikrofonin ja puheenvuoron yleisölle ja pyytävät heitä kertomaan, mihin he tahtoisivat vaikuttaa – kerrottuaan ensin omat vastauksensa tähän samaan kysymykseen. Tämän kohtauksen pituus on kiertueella vaihdellut suuresti esityspaikasta riippuen. Pienellä näyttämöllä se kesti pidempään kuin koskaan, ja asiayhteys nosti sen esityksen tärkeimmäksi kohtaukseksi, esimauksi tulevalle keskustelulle. Ihmiset eivät olleet tulleet tänne pelkästään eläytymään, nauttimaan ja viihtymään, vaan osallistumaan, kuulemaan ja puhumaan. Kokoontuneet pohtimaan sitä, mikä on tärkeää, mikä on pielessä ja mitä sille voisi tehdä.

Katselin esitystä ja sen jälkeistä keskustelutilaisuutta tietysti haikeuden ja ylpeyden, mutta myös pienen positiivisen hämmennyksen vallassa. Tajusin, että tähän yhteyteen sijoitettuna Elinpiirejä lakkasi olemasta pelkkä teatteriesitys. Se asettui kontekstiin, jossa siitä tuli myös ja ehkä jopa ensisijaisesti yhteiskunnallinen ele, sen taiteellisen arvon kuitenkaan pienentymättä.

Teatterista puhutaan usein hyvin muoto- ja tekijälähtöisesti. Millaisia keinoja esityksessä käytetään, kuinka kekseliäästi se on ohjattu, kuinka hyvin siinä näytellään, miten teos sijoittuu ohjaajansa tuotannon jatkumoon. Toki sisältöjä ja aiheitakin kritiikeissä mainitaan, ja varmasti niistä keskustellaan esitysten jälkeen kodeissa. Ehkä ne jopa vaikuttavat ihmisiin. Silti minua on pitkään vaivannut, ettei näistä sisällöistä, aiheista ja esityksen kommentoimista ilmiöistä keskusteleminen ole yhteisöllinen tapahtuma.

Kun joukko erilaisia ja osin erimielisiä ihmisiä kokoontuu saman aiheen äärelle samaan tilaan, voi syntyä kommunikaation tila, jota ei ole mahdollista saavuttaa lehdistössä, ei sosiaalisessa mediassa, ei yksin tai kaksin tai samanmielisten kavereiden kesken asioita pohdittaessa. Samassa tilassa toista ei voi paeta niin helposti. On pakko olla siinä, olla eri mieltä, pakottaa itsensä ajattelemaan asiaa monelta eri kantilta. Kuitenkaan keskustelua ei välttämättä synny, ellei alla ole jotain yhteistä kokemusta, jotakin herättäjää, jotakin mikä sysää jonkin tarkan kysymyksen äärelle. Teatteri voi parhaimmillaan toimia tällaisena sysääjänä ja kysyjänä.

Ja oikeastaan sillä on vastuu toimia sellaisena.

Yhteiskunnallinen keskustelu on Suomessa jämähtänyt infantiilille tasolle. Poteroista huutelun jälkeen erimieliset vetäytyvät aina takaisin omiin kuoppiinsa näyttämään keskisormea vastapuolelle. Samalla se, mistä oikeastaan keskustellaan, jää varjoon. Huomio kiinnittyy keskusteluun eikä itse aiheisiin.

Teatterilla ei ole tekosyitä. Sillä on mahdollisuus koota ihmisiä yhteen, osallistumaan samaan elävään tapahtumaan. Se voi olla yhteiskunnallinen voima, jos se haluaa. Sillä on potentiaali houkutella yhä useammanlaisia ihmisiä piiriinsä, ja tällä piiriin houkuttelulla voi olla muukin merkitys kuin se, millaisen tyypin vieressä taide-elämyksestä nautitaan.

Minä tahdon teatterilta lisää jälkipuinteja, lisää keskustelutilaisuuksia, lisää kohtaamisia. Teatterin tulisi pakottaa meidät näkemään asioiden eri puolet ja erilaiset ihmiset. Sen pitäisi pakottaa meidät ajattelemaan aikamme kaikkein vaikeimpia kysymyksiä yhdessä. Sillä vaikka olisimme kuinka älykkäitä, maailma on niin monimutkainen, ettemme kuitenkaan voi nähdä sen kaikkia puolia yksin.

Siksi tämäkin tapahtuma. Toivottavasti se on vasta pientä esimakua siitä, mihin teatteri tulevaisuudessa pystyy – ja siitä, miten hyvin voimme toisiamme kuunnella.

Juho Gröndahl
Reittejä Kontulaan -projektin dramaturgi, Elinpiirejä-esityksen käsikirjoittaja, kansalainen