”Mitä pienemmän asian saa mitä monikäyttöisemmäksi, silloin on onnistuttu.” Haastattelussa lavastaja-puvustaja Jonna

Reittejä Kontulaan -projektin lavastajana ja tänä syksynä myös puvustajana on toiminut Jonna Kuittinen. Näin ensi-iltaviikolla (!!!) on aika päästää myös Jonna ääneen ja kysyä mitä projekti on hänelle merkinnyt, miten Elinpiirejä-esitys ja sen lavastus eroaa edellisestä, Kontulan aika!-esityksestä, miten lavastus Elinpiireihin on syntynyt ja tietenkin tiedustella, mistä ja miten lavaa hallitseva elementti, teltta on tehty.

Mitä Reittejä Kontulaan -projekti on sinulle merkinnyt?

Jonna: Tämä on ihan hirveän merkityksellistä teatteria. Toivon myös tulevaisuudessa voivani pitää toisten teatteritöiden rinnalla sen, että saisin tehdä töitä eri yhteisöjen kanssa. On eri tavalla merkityksellistä tehdä töitä heidän kanssaan kuin ammattilaisten, joka tottakai on sekin merkityksellistä. Sen näkee kun katsoo näitä esityksiä, vaikka onkin työryhmässä sisällä, niin silti sitä liikuttuu ja herkistyy. Näkee että jotakin tapahtuu niissä ihmisissä ja myös niissä ihmisissä, jotka ottaa vastaan näitä aitoja tarinoita ja tosielämän juttuja.

Miten Kontulan aika! -esitys eroaa Elinpiirejä-esityksestä noin yleisesti sekä erityisesti lavastajan näkökulmasta?

J: No jos konkretian tasolla ajatellaan niin ihan volyymin tasolla, se oli paljon massiivisempi, jo ihan tavaramäärältäänkin. Lisäksi ryhmät ovat erilaisia, jo ikäskaalaltaankin. Se oli myös produktion antia, kun yhteen tuli eri-ikäisiä ihmisiä. Eri sukupolven kontulalaiset kohtasivat. Tässä (Elinpiireissä) taas on hauskaa, kun kuullaan yhden aika tarkkaan rajatun ryhmän ääni.

Mistä lähdit rakentamaan Elinpiirien lavastusta?

J: Käsikirjoituksen luettuani mieleen tuli retki ja matka, mietin josko siitä löytyisi yksi asia tai esine joka ”ratkaisisi kaiken”, kun aina yrittää lavastajana jahdata johtotähteä, ja silloin se johtotähti oli tämmönen retki tai retkeilyvarustus. Ajatuksena oli se kun tässä nuoret tekevät matkaa kohti aikuisuutta. Mutta sitten se ei auennut ihan kaikkiin kohtauksiin, mutta teltta jäi kuitenkin kummittelemaan mieleen. Ja elinpiirejä – niin sehän on kuin talon muotoinen, koti, teltta, talo. Joku mistä lähdetään, joku mihin tullaan.

Teltta on rakennettu metalliputkista kehikoksi, kehikon ympärille on pingotettu vaatekuminauhaa, sitä on yhteensä parisensataa metriä ja tarkoituksena on, että nuoret kokoavat sen aina itse.

 

Entä onko haastavampaa suunnitella lavastusta kiertue-esitykseen?

J:On toki! Lavastuksessa mielestäni aina onnistuu silloin, kun pystyy tiivistämään kaiken yhden asian ympärille, mitä pienemmän asian saa mitä monikäyttöisemmäksi, silloin on onnistuttu. Että se säilyttää vertaiskuvallisuutensa ja toimii monessa suhteessa vertauskuvana, antaen myös sisältöä eikä vain kerro tapahtumapaikkoja.

Mitä toivot Elinpiirejä-esityksen katsojien saavan esityksestä?

J: Mun ei tarvitse edes toivoa vaan mä tiedän, että he tulevat saamaan tietoa tuonikäisten kontulalaisten nuorten ajatuksista, jota he eivät muualta saisi. Aina on hyvä että ihmiset tulevat kuulluiksi.