Joukkuepeliä hetkessä

Tänään blogissamme on äänessä Jukka Heiskanen, teatteri-ilmaisun ohjaaja -opiskelijamme, joka on Reittejä Kontulaan -projektin tuorein vahvistus. Jukka on ollut mukana työpajojen suunnittelijana sekä vetäjänä ja onkin ollut projektille korvaamaton apu tiimiin. Jukan on voinut bongata mm. viime viikonloppuna Kontupisteeltä Näkyjen Kojulla. Alla Jukan mietteitä työpajasta FC Konnun porukan kanssa edellisviikonlopulta.

Jukka Näkyjen Kojulla.

Välillä kuulee kysyttävän, mitä yhteistä on urheilulla ja kulttuurilla. Niillä on yhteinen ministeri ja joskus voidaan puhua esimerkiksi urheilukulttuurista, mutta muuten nämä kaksi mahtuvat hankalasti samaan lauseeseen. Tai jos mahtuvat, niin jonkinlaisina kilpakumppaneina: ilmiöinä jotka kilpailevat rahoituksesta, kannattajista, palstatilasta ja statuksesta. Kuitenkin kun katsoo pintaa syvemmälle, voi näiden kahden kansanlemmikin välillä nähdä paljon yhtäläisyyksiä.

Teatterin teoreetikot ovat tutkineet urheilun ja teatterin yhteyttä monelta kannalta, mm. näyttelijäntyön, pelimäisyyden ja ryhmässä toimimisen kannalta. Yksinkertaistaen voi sanoa, että molemmissa on pohjimmiltaan kyse yhteisestä leikistä, jota on rajoitettu yhteisesti sovituin säännöin. Joukkuelajeissa ja ryhmätyönä syntyvässä teatteriteoksessa olennaista on myös mm. ryhmässä toimiminen ja hetkeen keskittyminen, vaikka molemmissa on välillä vaikeaa onnistua. Näistä syistä viime vuosina esim. Tapparan ja Saipan jääkiekkojoukkueet ovat tehneet hieman yhteistyötä paikallisten teatterien kanssa. Myös nousussa oleva henkinen valmennus ja mielikuvaharjoittelu ovat osaltaan rakentaneet siltaa teatterin ja urheilun välille.

Tässä valossa on ymmärrettävää, että Reittejä Kontulaan -projekti lähti innolla tekemään yhteistyötä FC Konnun kanssa, joka on suuri vaikuttaja Itä-Helsingin alueella. Työpaja toteutettiin FC Konnun tapahtumassa, jossa tavoitteena oli seuran vision kehittäminen. Paja järjestettiin päivän alkuun, ikään kuin lämmittelynä ennen raskasta suoritusta. Toiminta aloitettiin lämmittelypeleillä, joiden aikana ryhmäydyttiin ja sparrattiin reagointia sekä toiminnan että ajattelun tasolla. Näistä suorituksista siirryttiin draamallisiin tehtäviin, joissa tavoitteena oli lämmitellä ajatuksia ja mielipiteitä päivän aiheeseen liittyen.

Jos odotukset olivat korkealla, ylsi lopputulos tuolle tasolle ja ylikin. Vaikka draamaharjoitteissa ei kilpailla mitattavilla tuloksilla ja suoritusten laadukkuudella, on sanottava että harvoin näkee yhtä nopeita ja sulavia lämmittelyjä. Tämä tosin ei ole ihme – olihan koolla joukkueurheilijoita riippumatta siitä tuntevatko kilvoittelijat toinen toisensa vaiko eivät. Kaikille oli tuttua odottaa syöttöä ja jatkaa se seuraavalle, vaikka pallo vaihtui sanaan, pelikenttä kerhotilaan. Mikä tärkeintä, tunnelma pysyi katossa. Siitä kannattaa ottaa oppia, oli laji sitten urheilu tai teatteri.

- Jukka